Opiskelu takkuilee

Laitoin juuri sähköpostia koulun opintopsykologille. Koulussa käyminen ei maistu ollenkaan ja on turhan helppoa vain jättää menemättä tunneille. Olen kyllä edelleen varma siitä, että opiskelen oikeaa alaa ja että haluan tehdä tulevaisuudessa juuri tämän alan töitä. Mutta motivaatio opiskeluun on kadoksissa. Lähdin eilen täysin vastuuttomasti viettämään iltaa kaupungille, vaikka tiesin että tänään olisi ollut tärkeää olla koulussa paikalla. Jotenkin sillä vain ei tunnu olevan mitään väliä. Mutta oikeasti sillä on. Ei siitä kärsi vain minä. Siitä kärsivät muutkin, ne jotka joutuvat tekemään koulutöitä kanssani. Päätin siis tarvitsevani apua.

Ongelmastani kirjoittaminen tuntui pelottavalta, mutta vielä pelottavampi olisi se vaihtoehto, että jätän tekemättä asialle mitään. Minulla on takanani vuosia kestänyt masennus, josta olen ollut vapaa nyt noin kolmisen vuotta. Pelkään todella paljon, että se masennus palaa ja menetän suunnan elämältäni. Että onnistun pilaamaan kaiken. Kärsin masennuksen aikaan myös jonkinasteisista ahdistuskohtauksista, joihin olen jossain vaiheessa syönyt rauhoittavia lääkkeitä. Ne kohtaukset ovat ehdottomasti jo palanneet. Olen viettänyt jo monta yötä uudessa opiskelijakämpässäni jossain nurkassa itkien, kykenemättä nukkumaan. Olo on vain niin paha, että tuntuu ettei henkikään kulje kunnolla. Normaalisti itkemisen jälkeen on jostain syystä parempi olo. Nyt se jää puuttumaan. Itku ei lopu, koska ei enää itketä, se loppuu koska kyyneleet loppuvat. Helpotuksen tunne jää puuttumaan.

Jotakin laukesi, kun lähetin sähköpostin ja rupesi itkettämään. En vielä tiedä hyväksytäänkö minua terapiaan, mutta ainakin tässä on jokin alku. Nyt oli itkemisen jälkeen ihan aavistuksen parempi olo.

Kohteliaita työntekijöitä ja työnantajia?

Lähtee nyt vähän hitaasti käyntiin tämän blogin pitäminen. Minulla on kyllä tekstiluonnoksia tallennettuna jo neljästä aiheesta, mutta kaikissa ajatus jämähtää jotenkin ja jään miettimään, että olenko minä nyt oikeasti tehnyt mitään ajatustyötä näiden tekstien eteen vai en. Eli siis toinen tällainen "tuli vaan mieleen" postaus tässä.

Olen tehnyt kesälomani aikana joitakin satunnaisia pikkutöitä, tällä käsin tekemisen alalla. Olen juuri lopettelemassa viimeistä niistä ja nyt on tilanne, jossa odottelen työnantajan hankkivan tarvitsemani materiaalin (koska näin on sovittu, ihan vain selvennykseksi) päästäkseni jatkamaan homman loppuun. En syystä tai toisesta ole saanut vielä mitään tietoa siitä, että materiaali olisi hankittu tai että sitä ei ole hankittu. Hankintapäivä josta puhuttiin on mennyt. Ja siitä päästään mietiskelyni aiheeseen, eli siihen, mikä olisi tässä tapauksessa oikea ja kohtelia tapa toimia?

Minun näkökulmani on, että työnantaja hoitaa oman osuutensa ja ilmoittaa minulle, kun se on valmis ja voin jatkaa omaa osuuttani. Minun ei kuulu käydä kyselemään perään ja häiriköimään yhteydenotoillani, koska se on minun mielestäni töykeää ja osoittaa luottamuksen puutetta. Se olisi melkein yhtä ärsyttävää, kuin auton takapenkiltä viiden minuutin välein kysymystä "Joko ollaan perillä?" huutavat lapset.

Mutta entäpä mikä voisi olla työnantajan näkökulma? Voisiko se olla, että oma-aloitteisuus on työntekijässä positiivinen piirre ja että tämä menisi ehdottomasti sen alle? Että heidän ei edes kuulu joutaa ja muistaa kaikkea? En pitäisi tätä mahdottomana vaihtoehtona. Edellisessä työharjoittelussani ainakin yksi opastajistani odotti, että minä olisin itse kertonut mitä haluan tehdä ja koska en kertonut, niin en päässyt tekemään oikein mitään hänen alaisuudessaan. Vähät siitä, että tämä vaatimus oli epärealistinen, koska en tiennyt mitä kaikkea on mahdollista tehdä. Siinä tilanteessa vikaa oli paljon myös minussa, koska odotin koko harjoitteluni olevan suunnitelmallisesti opastettu ja valvottu, enkä tuollaisen tilanteen tullessa esiin ollut... arvaatte kyllä, oma-aloitteinen ja alkanut kysellä heti työtehtävien perään.

Ja näin helposti syntyi ongelma siitä, että kahdella osapuolella on erilaiset ennakkotiedot ja myös niin erilaiset odotukset siitä, mikä on toivottua käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa. Minä olen hyvin selvä seuraaja, en aloitteentekijä. Toinen osapuoli taas odotti aloitteentekijää, ei seuraajaa. Mikä siis voisi olla totuus tässä tilanteessa, jossa olen juuri nyt?

No, tässä tilanteessa laitoin viestiä kyselläkseni missä vaiheessa ollaan, ihan vain siksi, koska haluan homman äkkiä alta pois. Mutta jos tilanne olisi ollut hieman erilainen, eikä minulla olisi mitään painetta saada hommaa alta pois, niin oma näkemykseni olisi voittanut. Olisin odottanut tietoa työnantajalta vaikka maailman tappiin. Syy tähän on, että minun mielestäni vaatimuksen työntekijän oma-aloitteisuudesta ei tarvitse kattaa asioiden muistamista työnantajan puolesta. Ja jos kyse ei ole unohduksesta, vaan siitä, että työnantaja on katsonut tarpeettomaksi pitää työntekijää ajantasalla, no... Sitäkään minä en hyväksy. Huomaan kyllä heti ristiriidan omissa näkemyksesissäni. Arvostan toimivaa kommunikaatiota, mutta en helposti suostuisi itse uudelleenkäynnistämään kommunikaatiota, jos se ei toimikaan odotetusti. Onneksi en ole koskaan väittänyt olevani täydellinen...

Hirveää kielenkäyttöä

Huomasin juuri jännän ilmiön katsoessani historiallisia dokumentteja YouTubesta. Jos katson ensin dokumentin, jonka kertojaäänellä ja haastateltavilla on brittiaksentti ja sen jälkeen dokumentin, jonka kertojalla  ja haastateltavilla on amerikkalainen aksentti, kuulostaa amerikkalainen dokumentti heti paljon sensaatiohakuisemmalta. Moni amerikkalainen dokumentti tietysti on. Leikkaus on levotonta ja asioita toistetaan paljon. Monia kysymyksiä esitetään, mutta vastaukset jätetään roikkumaan myöhemmäksi, sitten "mainostauon tai parin" jälkeen vastattavaksi ja grafiikat ovat halpoja. Dramatisointiin ei myöskään ole pistetty penniäkään, jonka takia niitä samoja videonpätkiä varmaan näytetäänkin uudelleen ja uudelleen. Mutta näin käy myös laadukkaampien dokumenttien kanssa.

Hetken aikaa asiaa pohdittuani, videon koko ajan pyöriessä taustalla, huomasin että niissä laadukkaammissakin dokumenteissa kuitenkin käytetään hyvin paljon sanoja, joiden on tarkoitus herättää huomiota ja painottaa varsinkin historian hirveyksiä. Esimerkiksi juuri katsomassani Secrets of the Dead -dokumenttisarjassa käytetään paljon sellaisia sanoja, kuten gruesome, bloody, horrible, murder, painful ja disturbing. Ja ne lausutaan jotenkin muita sanoja selkeämmin ja korostaen. Tapahtuuko tämä aivan tarkoituksella? Miksi näin voisi olla? Onko olemassa vielä laadukkaampia dokumentteja, joissa näin ei olisi? Miten hirrrveä mysteeri, aivan kauhea. Lisää mainoskatkon jälkeen.

Motiivien selostusta

[FreeDigitalPhotos.net]

Nonnih. Uusi blogi. Wanhan on löytänyt jo kaikki serkun tädin kummin kaimatkin (ahdistavaa, rajoittavaa), eikä se muutenkaan ollut ikinä mitenkään omien ajatusten purkua varten tarkoitettukaan, lähinnä vain pinnallista päivittelyä ja juttujen esittelyä varten.

Niinpä siis puhdas paperi.

Koskapa blogilla olisi hyvä olla joku teema, niin otin sellaiseksi sitten oman pääkoppani kehittämisen. En ole koskaan ollut mitenkään turhan älykäs, mutta tunnun vuosien mittaan vain tyhmistyneen entisestään. Tämä johtunee siitä, että muistini on huono ja  huononee koko ajan. Älkää tulko kysymään minulta edes suosikkikirjojeni tai musiikkialbumieni nimiä. Hyvällä todennäköisyydellä en niitä muista.

Voin tietysti kätevästi ottaa syntipukiksi netin, josta on helppoa aina tarkistaa kaikki ja nopeasti vieläpä. Tarvitseeko sitä ihmisen sitten enää edes muistaa mitään itse? Tuppaisin olemaan sitä mieltä, että tarvitsee. Jos ei muuten, niin ainakin jo sen takia, ettei olisi kuolettavan tylsä keskustelukumppani muille ihmisille. Saattaisi myös olla hivenen helpompi oppia uusia asioita, jos pohjatietoja ei tarvitsisi koko ajan tarkistaa. Olen huomannut esimerkiksi kieltenopiskelun hyvin vaikeaksi, koska en kykene painamaan sanastoa kunnolla muistiini. Ja kun sanasto ei ole kunnossa, on hyvin vaikea harjoitella kielioppiakaan. En ole myöskään erityisen mieltynyt siihen, että minun tarvitsee pitää lunttilappuja mukanani, joista löytyy osoitteeni ja puhelinnumeroni, siltä varalta etten niitä tarvittaessa muista. Kerran olen unohtanut oman nimenikin.


Joskus kakarana puhuin todella nopeasti. Papatin kuin konekivääri. En sekoillut sanoissani, enkä tarvinnut pitkiä miettimis- ja muistelutaukoja. En tehnyt matematiikan läksyjä kotona, vaan laskin ne päässä tunnilla, opettajan kuulustellessa niitä. "Ööh" ei kuulunut sanavarastooni. En välttämättä haikaile takaisin samanlaiseksi, kuin silloin. Haluaisin vain, että signaalit aivoissani eivät joutuisi etsimään tietään perille jonkin hirveän labyrintin läpi ja että ajatteleminen ei olisi niin vaikeaa. Että päätä ei alkaisi särkeä aina kun yrittää. Että kykenisin muistamaan ajatelleeni jo tätä, etteivät ajatukseni kiertäisi loputonta kehää.

Muistan kun opin joskus ratkaisemaan rubikin kuution katsomalla, kun joku toinen ratkaisi sen. Huomasin toistuvan kuvion. Minua kehuttiin kovasti älykkääksi lapseksi. Mutta en minä ole ollenkaan hyvä huomaamaan mitään kaavoja muissa yhteyksissä. Jälkikäteen tuntui vain siltä, että minua kehuttiin siitä, että matkin hyvin. Olen hyvä apina. 

Aivoni ovat todella laiskat tekemään minkäänlaisia kytköksiä asioiden välillä, ihan yhtä laiskat kuin ne ovat noutamaan muistissa olevia asioita. Tarvitsen usein ihan kunnon rautalangasta vääntöä, jotta tajuan asioita. Nollaa lähentevä aivotoiminnan määrä ei ole hyväksi myöskään alalla, johon olen kouluttautumassa.

Tiedän että tämänhetkinen käsitys on, että ihminen ei voi tulla älykkäämmäksi kuin mitä on, eikä se olekaan tavoitteeni. Oikeastaan en edes ajattele tavoitteeni liittyvän mitenkään älykkyyden kehittämiseen. Tavoitteeni on vain olla olematta niin tyhmä, kuin minun on mahdollista olla.

No miten minä sitten ajattelin saavuttaa tämän itsensäkehittämistavoitteeni? No ajattelin vain ajatella. Ajattelin kirjoittaa blogikirjoituksia aiheista, jotka vaativat ajattelemista. Ajattelin myös lukea enemmän yleissivistäviä kirjoja. Tosin muistilleni täytyy tehdä jotain, että tieto tarttuisi. Ehkä pitää aloittaa selvittämällä miten muistia voi kehittää. Maalaisjärjellä veikaten käyttämällä sitä? Alkaisinko pelaamaan muistipelejä? Katsotaan.