Google suksikoon vittuun

En tiedä miksi, mutta jotenkin tuntuu, että palaan tänne vain kun on paha olla. Kirjoitan ajatukseni nykyään mieluummin Tumblr:n. Se on tietenkin paljon anonyympi paikka, voit rauhassa seurata vaikka sataa blogia, eikä se kohauta kenenkään olkia. Minullakin on siellä jopa 11 seuraajaa, joista tunnen tasan yhden. Eikä se silti ole ahdistavaa, vaikka niin luulisi. Jollain tapaa sen on ennemminkin vapauttavaa.

Tiedän, että monen mielestä Tumblr on vain paikka, jossa voi helposti jakaa hauskoja .gifejä ja se on alkuperäinen syy, jonka takia sinne itse rekisteröidyin. Ja sehän ON helppo paikka jakaa erilaisiin fandomeihin liittyvää materiaalia, mutta se on myös mielestäni todella helppo paikka mikro-blogata. Ihmiset aina puhuvat Twitterin helppoudesta, mutta 140 merkkiä on oikeastaan aika julmetun rajoittava merkkimäärä. Itse pysyn alle sen aika harvoin. Lähinnä vain tekstiviesteissä (koska olen sen ajan lapsi, että alkuun sitä ei sallittu, sitten kun sallittiin, niin kaikki kännykkämallit eivät tukeneet useamman viestin lähettämistä ja kun nykyään pidemmätkin viestit on ihan ok ilman että niitä tarvii lähettää palasina, niin en vaan enää totu asiaan.) Ja naamakirjassa tulee usein tehtyä aika lyhyitä lausuntoja. Mutta blogissa haluan yleensä avata asiaa enemmän. En ole ikinä ollut sitä sorttia, joka kirjoittaa päivityksiä tyyliin "Päivällisellä Dorsiassa, jumalaista!", joten lyhyt muoto ei vain toimi minulle.

Minulla on nyt blogit täällä Bloggerissa, sekä Wordpressissä, jota päivitän lähinnä käsityö- tai taidetapausten suhteen. Minulla on myös ikivanha LiveJournal-blogi, jota saattaisin päivittää edelleenkin, ellen olisi nettistalkerin takia ollut pakotettu muuttamaan koko blogia yksityiseksi ja kaikkien LJ-kaverien kadotessa sitten loppupeleissä lopettanut sinne kirjoittamista (ja kyllä vaan, se oli juuri sen tyyppinen stalkkeri, että se otti selvää sekä puhelinnumerostani, että kotiosoitteestani, soitellen minulle ja lähetellen postitse kaikenlaisia asioita, kuin myös kaikesta mahdollisesta online-elämästäni, jonka takia harkitsin aikoinaan vakavasti myös DeviantArt-tilistäni luopumista, mutta sain onneksi asian selvitettyä ennen kuin poliisin tarvitsi puuttua asiaan)

Blogger on Googlen omistuksessa. Minulla piti olla Google-tili, jotta sain luotua blogini tänne. Luojan kiitos sain sentään säädettyä niin, ettei blogini mainosta itseään julkisesti kaikille, jotka tietävät Gmail-osoitteeni. Google ahdistelee minua jatkuvasti myös YouTubessa, haluanko liittää tilini Google+ -tiliini, haluanko näyttää oikean nimeni siinä vitun villissä lännessä? No en. Todennäköisesti tämä on yksi iso syy siihen, miksi en varsinaisesti tunne oloani mukavaksi täällä. Tumblr ei vaadi Google- tai Facebook-tiliä. Rekisteröityessäni annan nimimerkin, sähköpostiosoitteen ja salasanan. Ei mitään paskaa tilin liittämisestä Googleen tai Facebookiin. Olen paremmin piilossa. Tunnen oloni turvallisemmaksi. En oleta tämän jatkuvan loputtomiin. Google tuntuu pystyvän ostamaan kaiken. Ja kun Google ostaa jotain, ei kestä kauaa, että alkaa ahdistelu tilien yhdistämisestä. Toivon, että Google ei ikinä saa ostettua Tumblr:ia.

Ei minun verorahoillani!

"Ja mistäs tämäkin taas maksetaan? Ei ainakaan minun verorahoistani!"

En tiedä muista, mutta minulle tämä on kevyesti yksi raivostuttavimpia kommentteja, joita keskusteluissa vastaan tulee. Se ilmaisee ensinnäkin sellaista täydellistä itsekeskeisyyttä ja empatiakyvyn puutetta, jota en ymmärrä. Mutta toisekseen se ilmaisee myös täyttä ymmärryksen puutetta siitä, mitä varten veroja kerätään ja mihin niitä on tarkoitus käyttää.

Näillä ihmisillä tuntuu olevan olevan jokin harhaluulo siitä, että veroja maksetaan kuin johonkin osuuskassaan, josta siten enemmistön päätöksellä tehdään investointeja. Ei se niin toimi. Verorahoilla kuuluu rahoittaa asioita kaikille ja ylläpitää yhteiskunnan rakenteita. Myös niitä, joita varten näillä henkilöillä on hutkia tutkimusta ja galluppia toisensa jälkeen "51% Suomen kansasta vastustaa!" tai "Suurin osa suomalaisista ei halua!".

Grant Cochrane - http://www.freedigitalphotos.net

Verorahoilla rahoitetaan kasapäin palveluita, joita yksittäiset raivoavat veronmaksajat eivät ikinä tule käyttämään, mutta joita moni muu tarvitsee. Tämä moni muu voi silti olla vaikkapa vain 5% kaikista meistä. Ja se on ok. Ja moni muukin maksaa veroja, joka tuntuu olevan ihan käsittämätön ajatus.

Kirjaston tiskillä tuli silloin tällöin jokunen asiakas tilittämään siitä, miten hän ei pidä nyt ollenkaan siitä, että hänen verorahoillaan on hankittu jotain hömppää tai pistetty jotain uusiksi tiloissa. Asiakaspalvelijanahan sitä ei tietenkään auttanut kuin kuunnella ja sanoa pistävänsä palautetta eteenpäin. Oikeasti teki mieli tokaista, että "No jos nyt sitten sovitaan, että se hömppä on maksettu minun ja työkavereideni verorahoillani ja sinun roposesi ovat menneet vaikkapa pariin tiileen ja laastiin tuossa valtavan paljon hyödyllisemmässä kantavassa seinässä. Sopiiko?"

Vaikka ne verot saattavat itse kullakin haukata palkasta sellaisen lohkon, että melkein meinaa itku tulla, niin kokonaiskuvassa ne ovat pennejä eikä niillä yksinään rahoiteta mitään. Eikä niitä rahoja korvamerkitä.

Ihmiset laskevat asioita kaavalla "Jos se ei ole minulle, on se minulta pois", mikä on sairasta. Ja lehdet lykkäävät pökköä pesään toitomalla otsikoita "Tiedätkö mihin sinun verorahasi menevät?". No tiedän. Palveluihin joita käytän. Näin olen päättänyt. Ne rahat lakkaavat olemasta minun siinä vaiheessa kun ne menevät yhteiseen pottiin. Sen jälkeen voin itse päättää, että siinä se ny on, minun veroeuroni, kirjastossa, terveyskeskuksessa, psykologin vastaanotolla, siinä että talvella ainakin useimmiten pystyy liikkumaan kinoksissa kahlaamatta. Minun ei tarvitse väkisin nähdä niitä joka paikassa.

"Ei minun verorahoillani" ei ole järkiargumentti. Väitelkää faktoilla, älkää mutu-ininällä.