Laitoin juuri sähköpostia koulun opintopsykologille. Koulussa käyminen ei maistu ollenkaan ja on turhan helppoa vain jättää menemättä tunneille. Olen kyllä edelleen varma siitä, että opiskelen oikeaa alaa ja että haluan tehdä tulevaisuudessa juuri tämän alan töitä. Mutta motivaatio opiskeluun on kadoksissa. Lähdin eilen täysin vastuuttomasti viettämään iltaa kaupungille, vaikka tiesin että tänään olisi ollut tärkeää olla koulussa paikalla. Jotenkin sillä vain ei tunnu olevan mitään väliä. Mutta oikeasti sillä on. Ei siitä kärsi vain minä. Siitä kärsivät muutkin, ne jotka joutuvat tekemään koulutöitä kanssani. Päätin siis tarvitsevani apua.
Ongelmastani kirjoittaminen tuntui pelottavalta, mutta vielä pelottavampi olisi se vaihtoehto, että jätän tekemättä asialle mitään. Minulla on takanani vuosia kestänyt masennus, josta olen ollut vapaa nyt noin kolmisen vuotta. Pelkään todella paljon, että se masennus palaa ja menetän suunnan elämältäni. Että onnistun pilaamaan kaiken. Kärsin masennuksen aikaan myös jonkinasteisista ahdistuskohtauksista, joihin olen jossain vaiheessa syönyt rauhoittavia lääkkeitä. Ne kohtaukset ovat ehdottomasti jo palanneet. Olen viettänyt jo monta yötä uudessa opiskelijakämpässäni jossain nurkassa itkien, kykenemättä nukkumaan. Olo on vain niin paha, että tuntuu ettei henkikään kulje kunnolla. Normaalisti itkemisen jälkeen on jostain syystä parempi olo. Nyt se jää puuttumaan. Itku ei lopu, koska ei enää itketä, se loppuu koska kyyneleet loppuvat. Helpotuksen tunne jää puuttumaan.
Jotakin laukesi, kun lähetin sähköpostin ja rupesi itkettämään. En vielä tiedä hyväksytäänkö minua terapiaan, mutta ainakin tässä on jokin alku. Nyt oli itkemisen jälkeen ihan aavistuksen parempi olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti