torstai 22. toukokuuta 2014

Kansalaisen "direktiiviopas" ja tiedon popularisointi

Olen tässä nyt muutaman päivän seurannut vierestä kun sosiaalisessa mediassa lähti leviämään linkki Perussuomalaisten julkaisemaan Kansalaisen direktiivioppaaseen ja ihmiset alkoivat reagoimaan siihen. Kyseisessä pamfletissa esitettyjen väitteiden vedenpitävyyshän on jo todistettu FaktaBaarin toimesta totaalisen seulaksi.

Tämä kuitenkin sai minut pohtimaan sitä, miksi ihmisten on helpompi uskoa tuollaisia huhuja, asioiden liioittelua ja paisuttelua ja jopa suoranaisia valheita, kuin faktoja? Luulen, että syy on tiedon esitystavassa. Huhut sinulle kertoo naapuri, työkaveri, kaupan kassa... Populistien lähestymistapa taasen on yksinkertaistaa asiat, kärjistää, muuttaa musta-valkoisiksi, helposti ymmärrettäviksi iskulauseiksi. Ja tämä kyseinen pamfletti sitten on toteutettu pilapiirroksina.

Yhteistä näille kaikille on, että ne on helppo ymmärtää. Asiat kerrotaan yksinkertaisessa muodossa. Sitä taas ei turhan usein tutkittu tieto ole. Tutkimuksista ei paljoa irtoa sellaiselle, joka ei alasta tiedä mitään, vaikka tutkimuspapereihin nettiaikana pääsee paremmin kuin koskaan käsiksi. Asiantuntijoita voidaan haastatella maailman tappiin, mutta jos he käyttävät kieltä ja termejä, jotka eivät tavalliselle ihmiselle aukea, ei siitä paljoa käteen jää. Sama koskee virallisjulkaisuja ja tiedotteita sekä erilaisia tieteellisiä artikkeleita.*

Olen tänä keväänä tutustunut jonkin verran tiedon popularisointiin. Tiedon popularisointi on (aiheen huomioon ottaen todella huonosti valittu) "hienompi" termi, joka tarkoittaa vain yksinkertaisesti tiedon kansantajuistamista. Tarkoitus on muuttaa tieteellinen tieto yleiskielellä ilmaistuksi tiedoksi, jotta sitä pystyisi ymmärtämään mahdollisimman moni. Esimerkiksi alunperin Carl Saganin ja nyt Neil DeGrasse Tysonin vetämä sarja Cosmos on tiedon popularisointia. Samoin lapsille suunnatut Olipa kerran... -sarjat.

http://channel.nationalgeographic.com/channel/cosmos-a-spacetime-odyssey/

Olisi hyvä jos tiedon kansantajuistamista tehtäisiin reilusti enemmän. Varsinkin hallinnon, lainsäätäjien ja päättäjien taholta. Näin ei jäätäisi tilanteeseen, jossa on helpompaa uskoa väärää tietoa vain, koska se on esitetty helposti ymmärrettävässä muodossa.

*En siis yritä missään nimessä sanoa, että tieteellinen kieli, ammattijargoni ja terminologia olisivat huonoja asioita, en todellakaan. Arvostat sitä siinä vaiheessa, kun lääkärillä on olemassa juuri oikea termi hoitoasi varten, jolla sen erottaa siitä hyvin samankaltaisesta, mutta ei ihan samasta vaivasta. Yksinkertaisena esimerkkinä, suurimmalle osalle meistä influenssa on vain influenssa. Lääkärille se on niin monta eri tyyppistä tautia, että haluat saada hoitoa (tai olla saamatta turhaa hoitoa) siihen oikeaan. Puhumattakaan vaarallisemmista tiloista. Sama pätee muuhunkin erikoistuneeseen tieteeseen. Samankaltaiset asiat pitää pystyä erottamaan toisistaan, joten niille jokaiselle pitää keksiä oma terminsä. Itse voin tulevana kirjastoalan ammattilaisena kertoa, että tieto ja informaatio eivät informaatiotieteissä tarkoita samaa. Onneksi tähtään ihan tavan kirjastotädiksi, niin minunkaan ei tarvitse siitä sen enempää juuri tietää.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Google suksikoon vittuun

En tiedä miksi, mutta jotenkin tuntuu, että palaan tänne vain kun on paha olla. Kirjoitan ajatukseni nykyään mieluummin Tumblr:n. Se on tietenkin paljon anonyympi paikka, voit rauhassa seurata vaikka sataa blogia, eikä se kohauta kenenkään olkia. Minullakin on siellä jopa 11 seuraajaa, joista tunnen tasan yhden. Eikä se silti ole ahdistavaa, vaikka niin luulisi. Jollain tapaa sen on ennemminkin vapauttavaa.

Tiedän, että monen mielestä Tumblr on vain paikka, jossa voi helposti jakaa hauskoja .gifejä ja se on alkuperäinen syy, jonka takia sinne itse rekisteröidyin. Ja sehän ON helppo paikka jakaa erilaisiin fandomeihin liittyvää materiaalia, mutta se on myös mielestäni todella helppo paikka mikro-blogata. Ihmiset aina puhuvat Twitterin helppoudesta, mutta 140 merkkiä on oikeastaan aika julmetun rajoittava merkkimäärä. Itse pysyn alle sen aika harvoin. Lähinnä vain tekstiviesteissä (koska olen sen ajan lapsi, että alkuun sitä ei sallittu, sitten kun sallittiin, niin kaikki kännykkämallit eivät tukeneet useamman viestin lähettämistä ja kun nykyään pidemmätkin viestit on ihan ok ilman että niitä tarvii lähettää palasina, niin en vaan enää totu asiaan.) Ja naamakirjassa tulee usein tehtyä aika lyhyitä lausuntoja. Mutta blogissa haluan yleensä avata asiaa enemmän. En ole ikinä ollut sitä sorttia, joka kirjoittaa päivityksiä tyyliin "Päivällisellä Dorsiassa, jumalaista!", joten lyhyt muoto ei vain toimi minulle.

Minulla on nyt blogit täällä Bloggerissa, sekä Wordpressissä, jota päivitän lähinnä käsityö- tai taidetapausten suhteen. Minulla on myös ikivanha LiveJournal-blogi, jota saattaisin päivittää edelleenkin, ellen olisi nettistalkerin takia ollut pakotettu muuttamaan koko blogia yksityiseksi ja kaikkien LJ-kaverien kadotessa sitten loppupeleissä lopettanut sinne kirjoittamista (ja kyllä vaan, se oli juuri sen tyyppinen stalkkeri, että se otti selvää sekä puhelinnumerostani, että kotiosoitteestani, soitellen minulle ja lähetellen postitse kaikenlaisia asioita, kuin myös kaikesta mahdollisesta online-elämästäni, jonka takia harkitsin aikoinaan vakavasti myös DeviantArt-tilistäni luopumista, mutta sain onneksi asian selvitettyä ennen kuin poliisin tarvitsi puuttua asiaan)

Blogger on Googlen omistuksessa. Minulla piti olla Google-tili, jotta sain luotua blogini tänne. Luojan kiitos sain sentään säädettyä niin, ettei blogini mainosta itseään julkisesti kaikille, jotka tietävät Gmail-osoitteeni. Google ahdistelee minua jatkuvasti myös YouTubessa, haluanko liittää tilini Google+ -tiliini, haluanko näyttää oikean nimeni siinä vitun villissä lännessä? No en. Todennäköisesti tämä on yksi iso syy siihen, miksi en varsinaisesti tunne oloani mukavaksi täällä. Tumblr ei vaadi Google- tai Facebook-tiliä. Rekisteröityessäni annan nimimerkin, sähköpostiosoitteen ja salasanan. Ei mitään paskaa tilin liittämisestä Googleen tai Facebookiin. Olen paremmin piilossa. Tunnen oloni turvallisemmaksi. En oleta tämän jatkuvan loputtomiin. Google tuntuu pystyvän ostamaan kaiken. Ja kun Google ostaa jotain, ei kestä kauaa, että alkaa ahdistelu tilien yhdistämisestä. Toivon, että Google ei ikinä saa ostettua Tumblr:ia.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Ei minun verorahoillani!

"Ja mistäs tämäkin taas maksetaan? Ei ainakaan minun verorahoistani!"

En tiedä muista, mutta minulle tämä on kevyesti yksi raivostuttavimpia kommentteja, joita keskusteluissa vastaan tulee. Se ilmaisee ensinnäkin sellaista täydellistä itsekeskeisyyttä ja empatiakyvyn puutetta, jota en ymmärrä. Mutta toisekseen se ilmaisee myös täyttä ymmärryksen puutetta siitä, mitä varten veroja kerätään ja mihin niitä on tarkoitus käyttää.

Näillä ihmisillä tuntuu olevan olevan jokin harhaluulo siitä, että veroja maksetaan kuin johonkin osuuskassaan, josta siten enemmistön päätöksellä tehdään investointeja. Ei se niin toimi. Verorahoilla kuuluu rahoittaa asioita kaikille ja ylläpitää yhteiskunnan rakenteita. Myös niitä, joita varten näillä henkilöillä on hutkia tutkimusta ja galluppia toisensa jälkeen "51% Suomen kansasta vastustaa!" tai "Suurin osa suomalaisista ei halua!".

Grant Cochrane - http://www.freedigitalphotos.net


Verorahoilla rahoitetaan kasapäin palveluita, joita yksittäiset raivoavat veronmaksajat eivät ikinä tule käyttämään, mutta joita moni muu tarvitsee. Tämä moni muu voi silti olla vaikkapa vain 5% kaikista meistä. Ja se on ok. Ja moni muukin maksaa veroja, joka tuntuu olevan ihan käsittämätön ajatus.

Kirjaston tiskillä tuli silloin tällöin jokunen asiakas tilittämään siitä, miten hän ei pidä nyt ollenkaan siitä, että hänen verorahoillaan on hankittu jotain hömppää tai pistetty jotain uusiksi tiloissa. Asiakaspalvelijanahan sitä ei tietenkään auttanut kuin kuunnella ja sanoa pistävänsä palautetta eteenpäin. Oikeasti teki mieli tokaista, että "No jos nyt sitten sovitaan, että se hömppä on maksettu minun ja työkavereideni verorahoillani ja sinun roposesi ovat menneet vaikkapa pariin tiileen ja laastiin tuossa valtavan paljon hyödyllisemmässä kantavassa seinässä. Sopiiko?"

Vaikka ne verot saattavat itse kullakin haukata palkasta sellaisen lohkon, että melkein meinaa itku tulla, niin kokonaiskuvassa ne ovat pennejä eikä niillä yksinään rahoiteta mitään. Eikä niitä rahoja korvamerkitä.

Ihmiset laskevat asioita kaavalla "Jos se ei ole minulle, on se minulta pois", mikä on sairasta. Ja lehdet lykkäävät pökköä pesään toitomalla otsikoita "Tiedätkö mihin sinun verorahasi menevät?". No tiedän. Palveluihin joita käytän. Näin olen päättänyt. Ne rahat lakkaavat olemasta minun siinä vaiheessa kun ne menevät yhteiseen pottiin. Sen jälkeen voin itse päättää, että siinä se ny on, minun veroeuroni, kirjastossa, terveyskeskuksessa, psykologin vastaanotolla, siinä että talvella ainakin useimmiten pystyy liikkumaan kinoksissa kahlaamatta. Minun ei tarvitse väkisin nähdä niitä joka paikassa.

"Ei minun verorahoillani" ei ole järkiargumentti. Väitelkää faktoilla, älkää mutu-ininällä.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Herkästi hajoavaa

http://www.flickr.com/photos/h-k-d/
Kovin on haurasta tavaraa tuo ihmismieli. Tänään lähti käyntiin kolmas viikko diagnoosista. Jälleen kerran masennus. Olisinhan minä sen tiennyt, jos vain olisin kyennyt myöntämään faktat itselleni. Mutta torjuin koko ajatuksen. Toinen diagnoosi on paniikkihäiriö. Olen syönyt bentsodiatsepiinia ennenkin ahdistuskohtauksiin, mutta se ei oikein toiminut silloin. Oireet olivat silloin vähemmän fyysisiä, enemmän epämääräistä tunnetta rinnassa. Nyt se tehoaa onneksi oikein hyvin, kun oireetkin ovat hyvin fyysisiä, levottomuutta, hikoilua, tärinää, hyperventilointia jne. Pystyy nukkumaan tai edes lepäämään paikoillaan.

Ajattelin aikaisemminkin kirjoittaa blogipostauksen tästä, varsinkin kun edellinen aiheeseen liittyvä merkintä jätti asian avoimeksi. En vain ole kokenut olevani oikeassa mielentilassa siihen. Reilu viikko masennuslääkityksen aloittamisesta meni kovien sivuoireiden kourissa. Samanlaisia ei ole tullut aikaisemmin, vaikka Citalopram tuttu lääke onkin. Lääkäri varoittikin, että olen nyt eri ihminen, eri elämäntilanteessa, eri ikäinen. Samat lääkkeet eivät välttämättä edes toimi. Niistä vain on hyvä aloittaa kokeilemaan. Fluoksetiini on vaikuttanut aikaisemmin huonosti, joten se skipattiin kokonaan. Vaikutus saattaa johtua myös siitä, että syön jatkuvasti pramipeksolia ja lueskelin, että dopamiiniagonisteja tutkitaan mahdollisena vaihtoehtona masennuksen hoitoon. Itse syön niitä iltaiseen jalkojen levottomuuteen ja tahattomiin nykimisiin, jotta saan nukuttua. Sain joka tapauksessa pahoinvointia ja ruokahalu lähti ensin kokonaan, sitten aloin ahmimaan. Minua nukutti käytännössä koko ajan ja olin poissaoleva, aivan pihalla kaikesta. Tämä tosin oli minusta vain hyvä asia, koska juuri silloin se oli sitä mitä tarvitsin, täydellinen irroittautuminen kaikesta. Ehkä se osaltaan helpotti jatkoakin, kun näin, että voin vain olla ja vaikka olenkin paikalla, voin jättää osallistumatta kokonaisen viikon, eikä maailma ja koulunkäynti kaadu. Ehkä olen ottanut asioita liian vakavasti. Olen myös saanut unirytmiäni paremmaksi, kun en iltaisin enää piristy.

Vajaan viikon ennen tätä hetkeä olen sitten ollut hyperaktiivinen. Olen siivonnut, pyykännyt, tehnyt ruokaa, leiponut, tehnyt suuria suunnitelmia, miettinyt tulevaisuuttakin. Kunnes tänään kaaduin taas nokalleni maahan. Nyt on vain surullinen olo. Ja tulevaisuus katosi taas näköpiiristä. Mutta surullisuuden lisäksi en koe tällä hetkellä mitään suuria mielentiloja tai tuntemuksia sinne tai tänne, joten tämä tuntui hyvältä hetkeltä kirjoittaa.

Käyn psykologilla kerran viikossa. Se tuntuu hyvältä tahdilta, enkä koe tarvitsevani intensiivisempää terapiaa. En varmaan edes jaksaisi, koska kaikki toiminta syö niin paljon enemmän energiaa kuin normaalisti ja on vaikeaa saada itseään lähtemään kaikkialle, minne pitää mennä. Jää sitten aina kokonainen viikko aikaa miettiä asioita, koska jokainen käynti ja psykologin kysymykset laittavat kuitenkin aina miettimään asioita, joita en ole aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi tai tuntemuksia, joita ei ole ennen tarvinnut yrittää pukea sanoiksi. Huomaan myös projisoivani omia epävarmuuksiani psykologiin. Koen elämässäni olevan asioita, jotka eivät ole "normaaleja" ja oletan psykologin kiinnittävän niihin huomiota heti ja kysyvän niistä. Sitten hän ei kysykään. Mutta siinä vaiheessa olen jo miettinyt asiaa niin kovasti, että siitä on tullut jotain mielenpäällä olevaa, joka on pakko saada purkaa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa se, kun vastaan toistuvasti kysymyksiin koskien perhettä ja läheisiä ystäviä joko "ei ole" tai "miesystävä". Se ei tunnu minusta normaalilta, mutta psykologi ei ole nostanut sitä esiin olettamuksestani huolimatta. Siispä minun on varmaan seuraavalla kerralla pakko nostaa asia esiin itse.

Sitä kautta pääsenkin sitten toivon mukaan purkamaan sellaista rumaa sotkua, kuin kyvyttömyys luottaa muihin ihmisiin. Olen aina ollut huono siinä. Jo lapsena pidin asiat aina itselläni. Kerran uskaltauduin luottamaan yhden salaisuuden kaverille ja seuraavana päivänä sen tiesivät kaikki. Luottamukseni muihin ei todellakaan ole lisääntynyt niistä päivistä. Olen joissain asioissa kyllä äärettömän avoin. Suhtaudun niihin asioihin sillä lailla, että ei se ole niin hirveää, jos kaikki tietää, että olen tänään koulusta pois kivuliaiden, yli laidan vuotavien kuukautisten takia. Tietäkööt. Mutta siinä missä ällöistäkin ruumintoiminnoistani kerron mielelläni kaikille, niin sen pidän edelleen useimmiten itselläni, mitä pääni sisällä liikkuu ja mitä minulle oikeasti kuuluu. En myöskään luota ihmisen oikeasti edes välittävän. Hankalahan siinä on solmia läheisiä ihmissuhteita, kun se vaatii toiselta osapuolelta niin paljon ylimääräistä työtä, vaivannäköä ja huomaavaisuutta. Muutaman ihmisen olen elämäni aikana tavannut, joihin olen huomannut voivani luottaa helpommin, mistä se lie sitten johtuu. Yhden niistä kanssa seurustelen.

Ehkä jossain määrin aloitin tämän blogin yrittäessäni taistella passiivisuutta vastaan. Sitä passiivisuutta, jonka masennus tuo, vaikka en sitä silloin ymmärtänytkään. Ainakin tuo muutaman kuukauden takainen avausteksti tuntuu nyt naurettavalta ja lapsellisen idealistiselta. Ehkä sen takia en ole saanut paljoa kirjoiteltua, koska lähestymistapa, jonka valitsin oli väärä, keinotekoinen. Luullakseni kirjoittaminen tekisi hyvää. Kirjoitin aika paljon aikaisempina masennuskausina. Silloin purin tuntojani pääasiallisesti kaverilukittuun LiveJournaliin. Nyt siellä ei ole enää ketään, enkä ole ollut aktiivinen vuosiin. Ja tämä on paljon avoimempi blogi, vaikka en linkkiä olekaan levitellyt juuri kenellekään. Enkä varsinaisesti halua alkaa pitämään mitään mieliala-teemaista blogia. Ehkä silti voisin antaa itselleni luvan kirjoittaa vähän vapaammin, kuin mitä aikaisemmin määrittelin blogilleni tarkoitukseksi. Spontaanimmin.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Aseksuaalisuus

http://www.asexualityarchive.com
Törmäsin netissä surffaillessani tällaiseen paikkaan: http://demigrace.forumotion.com/

Kyseessä on siis foorumi tietynlaisille aseksuaaleille, eli demiseksuaaleille ja harmaille aseksuaaleille. Aivan täysin huomaamattani tästäkin suuntauksesta on tullut aivan oikea ja vakavasti otettava asia ja sille on ilmaantunut alalajeja. Tämä on minun kannaltani erittäin hyvä, koska identifioidun aseksuaaliksi, mutta sekin spektri on vain niin laaja. Arviolta aseksuaaleja on väestöstä 1%. Se voi tuntua hyvin pieneltä luvulta, mutta ajatteleppa asiaa näin; 1% suomen väkiluvusta on noin 54 000 ihmistä. Koko maailman väestöstä se on noin 700 000 ihmistä. Ei niin mitättömiä lukuja.

Kysymys, johon usein törmää on "Mitä sillä on väliä, vaikka et haluaisikaan harrastaa seksiä?" tai toisin sanoen "Ketä kiinnostaa millä lailla pihtaat?" noin karkeasti ilmaistuna. Mutta ihminen on sosiaalinen eläin. Yleisesti ottaen vaikka yksilöt ilmaisevat individualismiaan erilaisin tavoin, he silti haluavat tuntea itsensä normaaleiksi ihmisolennoiksi. Tämä ei tietysti päde kaikkiin, mutta hyvä ohjenuora se on silti. Tämä ei kaikille cis-sukupuolisille tai seksuaalisille aina ihan aukea, koska heillä ei ole omakohtaista kokemusta siitä, miltä tuntuu kun oma seksuaalisuus on muihin verrattuna ihan erilainen, eikä ole ketään, johon voisi samaistua. Aseksuaalisuus kun ei paljoa vieläkään esiinny populaarikulttuurissa. Itse en löytänyt käsitettä "aseksuaalisuus" kuin vasta joitakin vuosia takaperin. Sitä ennen pidin itseäni frigidinä. Ja itse asiassa AVEN (Asexuality Visibility and Education Network) on perustettu vasta 2001, joten siitä ei minun suurimpaan teini-iän hämmennykseeni olisi edes ehtinyt olla apua.

Emme oikeastaan mahdu perinteiseen Kinseyn asteikkoonkaan. Olemmehan me siellä, mutta vain myöhempänä lisäyksenä nimeltä 'X', kun emme mahdu yhdestä kuuteen -numeroasteikkoon. Mielestäni parempi tapa kuvata seksuaalista suuntaumista olisi vaikkapa kaavakuva, jossa on X on väli seksuaalisuus-aseksuaalisuus ja Y heteroseksuaalisuus-homoseksuaalisuus tai panseksuaalisuus/omniseksuaalisuus. Tosin tämäkin kaava jättäisi kokonaan pois välin romanttisuus-aromanttisuus. Ehkäpä meidän pitäisi tehdä rohkeasti hyppy 3-ulotteiseen maailmaan, jossa kaikki tämä muuttuisi ehkä aavistuksen helpommaksi. On aseksuaaleja, jotka tuntevat heteroromanttista kiinnostusta tai homoromanttista tai ei minkäänlaista kiinnostusta, seksuaalista tai romanttista. On myös panromanttisia aseksuaaleja. Itse taidan mennä tähän kategoriaan jossain määrin, vaikka selkeästi vahvin preferenssini onkin niin heterosti miehet. En silti koe ajatusta naisista, transsukupuolisista tai muunsukupuolisesta romanttisen kiinnostuksen kohteena epätodennäköisenä tai vastenmielisenä. Ihan silläkin, kun en itsekään identifioi itseäni kumpaankaan sukupuoleen kuuluvaksi.

Joka tapauksessa, minulla oli pitkään epäilykseni myös tiukan aseksuaalinen -rajauksen kanssa. En kuitenkaan ole ihan täysin "seksitön" ihminen. Sitten löysin termin 'demiseksuaali', joka tarkoittaa sitä, että kykenee kiinnostumaan seksuaalisesti henkilöistä, joihin luo voimakkaan henkisen yhteyden, eli minun tapauksessani romanttisen rakkaussuhteen. Mutta ajan myötä en ollut myöskään ihan täysin tyytyväinen siihen määritelmään. Kyllä toki se pitää paikkansa, että johonkin henkilöön kohdistuva seksuaalinen haluni vaatii romanttisen suhteen taustalleen. En ole ikinä tuntenut seksuaalista halua pelkästään sen perusteella, että näen jonkun todella hyvännäköisen ihmisen, jota voisi kutsua termillä "pantava", enkä ole ikinä tuntenut seksuaalista halua julkkisihastuksiani kohtaan, vaikka liimasinkin joskus nuoruudessani seinäni täyteen DiCapriota ja niin edelleen. Mutta tunnen myös silloin tällöin yleistä, mihinkään tai keneenkään kohdistumatonta painetta seksuaalista laukeamista kohtaan. Joka sekin tosin katoaa joskus pitkäksikin aikaa, pisimmillään vuosiksi. Ja vaikka romanttinen suhde herättää minussa seksuaalisen ihmisen, omaa se ihminen silti erittäin matalan libidon. (Epä-yhteensopivista libidoista muuten mielestäni ihan hyvä kirjoitus täällä: http://goodmenproject.com/featured-content/on-withholding-sex/ mutta TL;DR on Kommunikaatio) Toistaiseksi siis olen kotiutunut termiin harmaa-A. Sen alle menee kaikki, mille ei ole (ainakaan vielä) keksitty mitään määritelmää, kuten myös ne, joiden identiteetti on liukuva.

Täältä löytyy lista kaikenlaisesta seksuaalisuuteen ja aseksuaalisuuteen liittyvästä terminologiasta englanniksi. Tähän mennessä kaikki aiheeseen liittyvä terminologia, johon olen törmännyt, on suomeksi ihan vain anglismeja, eli hyvin helppo päätellä noista. Ihan kuriositeettina voin mainita, että listan perusteella rakkauteni tyyppi kreikkalaisten mukaan on kaiketi Anteros.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kuinka usein teille käy näin?

Otetaan nyt henkilö, jolle annamme nimeksi vaikkapa Annika. Sinulla on jonkinlainen käsitys musiikista, josta Annika pitää ja koska Annika on mielestäsi todella kiva kaveri, suosittelet hänelle levyä, josta itse pidät todella paljon ja josta luulet hänenkin pitävän. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa David Bowien Outside, koska kuuntelin sitä juuri ja se tuli siksi ensimmäisenä mieleen. Lähetät ehkä hänelle yhden tai kaksi biisiä kokeiltavaksi. Mutta Annikalla ei juuri nyt ole aikaa kuunnella mitään, työkiireitä, koulussa on rankka kausi menossa tai mitä näitä nyt onkaan. Kuitenkin joku ihan hyvä syy, ettei kerkeä. Jonkun ajan päästä saatat tiedustella, onko hän ehtinyt kuuntelemaan yhtään, mutta ei hän ole ehtinyt vielä. Lupaa kuitenkin kuunnella heti kun kiireet hellittävät.

Sitten kuluu aikaa. Tarpeeksi aikaa, ettet enää muista koko asiaa. Sitten eräs toinen kaverisi, vaikkapa Kalle, alkaa juttelemaan kanssasi musiikista. Keskustelun tuoksinassa hän sitten tulee suositelleeksi sinulle David Bowien Outside -levyä. Annika on kuulemma hänelle itselleen sitä suositellut jokin aika sitten, todella hyvä levy.

...niin. On ihan kiva, että suosituksesi on kuitenkin kelvannut. Nyt vain on niin, ettet ole oikeastaan edes vaivautunut yrittämään suositella Annikalle mitään enään pitkään aikaan, koska et ole ikinä saanut minkäänlaista palautetta siitä, mitä mieltä hän musiikista oli.

Edit: Ja niin, en nyt keksinyt henkilöille mitään valenimiä, koska tästä voisi joku tunnistaa itsensä tjsp. Se vain on kivempaa kuin käyttää henkilö A:ta ja B:tä tai eka kaveri ja toka kaveri. Nih. Näin on käynyt minulle jo niin usein, että kuka muistaa nimiä. Ehkä olisi aika vain ottaa vihjeestä vaarin, että joskus kyse ei ole musiikista, vaan henkilöstä joka sitä suosittelee.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Opiskelu takkuilee

Laitoin juuri sähköpostia koulun opintopsykologille. Koulussa käyminen ei maistu ollenkaan ja on turhan helppoa vain jättää menemättä tunneille. Olen kyllä edelleen varma siitä, että opiskelen oikeaa alaa ja että haluan tehdä tulevaisuudessa juuri tämän alan töitä. Mutta motivaatio opiskeluun on kadoksissa. Lähdin eilen täysin vastuuttomasti viettämään iltaa kaupungille, vaikka tiesin että tänään olisi ollut tärkeää olla koulussa paikalla. Jotenkin sillä vain ei tunnu olevan mitään väliä. Mutta oikeasti sillä on. Ei siitä kärsi vain minä. Siitä kärsivät muutkin, ne jotka joutuvat tekemään koulutöitä kanssani. Päätin siis tarvitsevani apua.

Ongelmastani kirjoittaminen tuntui pelottavalta, mutta vielä pelottavampi olisi se vaihtoehto, että jätän tekemättä asialle mitään. Minulla on takanani vuosia kestänyt masennus, josta olen ollut vapaa nyt noin kolmisen vuotta. Pelkään todella paljon, että se masennus palaa ja menetän suunnan elämältäni. Että onnistun pilaamaan kaiken. Kärsin masennuksen aikaan myös jonkinasteisista ahdistuskohtauksista, joihin olen jossain vaiheessa syönyt rauhoittavia lääkkeitä. Ne kohtaukset ovat ehdottomasti jo palanneet. Olen viettänyt jo monta yötä uudessa opiskelijakämpässäni jossain nurkassa itkien, kykenemättä nukkumaan. Olo on vain niin paha, että tuntuu ettei henkikään kulje kunnolla. Normaalisti itkemisen jälkeen on jostain syystä parempi olo. Nyt se jää puuttumaan. Itku ei lopu, koska ei enää itketä, se loppuu koska kyyneleet loppuvat. Helpotuksen tunne jää puuttumaan.

Jotakin laukesi, kun lähetin sähköpostin ja rupesi itkettämään. En vielä tiedä hyväksytäänkö minua terapiaan, mutta ainakin tässä on jokin alku. Nyt oli itkemisen jälkeen ihan aavistuksen parempi olo.