Google suksikoon vittuun

En tiedä miksi, mutta jotenkin tuntuu, että palaan tänne vain kun on paha olla. Kirjoitan ajatukseni nykyään mieluummin Tumblr:n. Se on tietenkin paljon anonyympi paikka, voit rauhassa seurata vaikka sataa blogia, eikä se kohauta kenenkään olkia. Minullakin on siellä jopa 11 seuraajaa, joista tunnen tasan yhden. Eikä se silti ole ahdistavaa, vaikka niin luulisi. Jollain tapaa sen on ennemminkin vapauttavaa.

Tiedän, että monen mielestä Tumblr on vain paikka, jossa voi helposti jakaa hauskoja .gifejä ja se on alkuperäinen syy, jonka takia sinne itse rekisteröidyin. Ja sehän ON helppo paikka jakaa erilaisiin fandomeihin liittyvää materiaalia, mutta se on myös mielestäni todella helppo paikka mikro-blogata. Ihmiset aina puhuvat Twitterin helppoudesta, mutta 140 merkkiä on oikeastaan aika julmetun rajoittava merkkimäärä. Itse pysyn alle sen aika harvoin. Lähinnä vain tekstiviesteissä (koska olen sen ajan lapsi, että alkuun sitä ei sallittu, sitten kun sallittiin, niin kaikki kännykkämallit eivät tukeneet useamman viestin lähettämistä ja kun nykyään pidemmätkin viestit on ihan ok ilman että niitä tarvii lähettää palasina, niin en vaan enää totu asiaan.) Ja naamakirjassa tulee usein tehtyä aika lyhyitä lausuntoja. Mutta blogissa haluan yleensä avata asiaa enemmän. En ole ikinä ollut sitä sorttia, joka kirjoittaa päivityksiä tyyliin "Päivällisellä Dorsiassa, jumalaista!", joten lyhyt muoto ei vain toimi minulle.

Minulla on nyt blogit täällä Bloggerissa, sekä Wordpressissä, jota päivitän lähinnä käsityö- tai taidetapausten suhteen. Minulla on myös ikivanha LiveJournal-blogi, jota saattaisin päivittää edelleenkin, ellen olisi nettistalkerin takia ollut pakotettu muuttamaan koko blogia yksityiseksi ja kaikkien LJ-kaverien kadotessa sitten loppupeleissä lopettanut sinne kirjoittamista (ja kyllä vaan, se oli juuri sen tyyppinen stalkkeri, että se otti selvää sekä puhelinnumerostani, että kotiosoitteestani, soitellen minulle ja lähetellen postitse kaikenlaisia asioita, kuin myös kaikesta mahdollisesta online-elämästäni, jonka takia harkitsin aikoinaan vakavasti myös DeviantArt-tilistäni luopumista, mutta sain onneksi asian selvitettyä ennen kuin poliisin tarvitsi puuttua asiaan)

Blogger on Googlen omistuksessa. Minulla piti olla Google-tili, jotta sain luotua blogini tänne. Luojan kiitos sain sentään säädettyä niin, ettei blogini mainosta itseään julkisesti kaikille, jotka tietävät Gmail-osoitteeni. Google ahdistelee minua jatkuvasti myös YouTubessa, haluanko liittää tilini Google+ -tiliini, haluanko näyttää oikean nimeni siinä vitun villissä lännessä? No en. Todennäköisesti tämä on yksi iso syy siihen, miksi en varsinaisesti tunne oloani mukavaksi täällä. Tumblr ei vaadi Google- tai Facebook-tiliä. Rekisteröityessäni annan nimimerkin, sähköpostiosoitteen ja salasanan. Ei mitään paskaa tilin liittämisestä Googleen tai Facebookiin. Olen paremmin piilossa. Tunnen oloni turvallisemmaksi. En oleta tämän jatkuvan loputtomiin. Google tuntuu pystyvän ostamaan kaiken. Ja kun Google ostaa jotain, ei kestä kauaa, että alkaa ahdistelu tilien yhdistämisestä. Toivon, että Google ei ikinä saa ostettua Tumblr:ia.

Ei minun verorahoillani!

"Ja mistäs tämäkin taas maksetaan? Ei ainakaan minun verorahoistani!"

En tiedä muista, mutta minulle tämä on kevyesti yksi raivostuttavimpia kommentteja, joita keskusteluissa vastaan tulee. Se ilmaisee ensinnäkin sellaista täydellistä itsekeskeisyyttä ja empatiakyvyn puutetta, jota en ymmärrä. Mutta toisekseen se ilmaisee myös täyttä ymmärryksen puutetta siitä, mitä varten veroja kerätään ja mihin niitä on tarkoitus käyttää.

Näillä ihmisillä tuntuu olevan olevan jokin harhaluulo siitä, että veroja maksetaan kuin johonkin osuuskassaan, josta siten enemmistön päätöksellä tehdään investointeja. Ei se niin toimi. Verorahoilla kuuluu rahoittaa asioita kaikille ja ylläpitää yhteiskunnan rakenteita. Myös niitä, joita varten näillä henkilöillä on hutkia tutkimusta ja galluppia toisensa jälkeen "51% Suomen kansasta vastustaa!" tai "Suurin osa suomalaisista ei halua!".

Grant Cochrane - http://www.freedigitalphotos.net

Verorahoilla rahoitetaan kasapäin palveluita, joita yksittäiset raivoavat veronmaksajat eivät ikinä tule käyttämään, mutta joita moni muu tarvitsee. Tämä moni muu voi silti olla vaikkapa vain 5% kaikista meistä. Ja se on ok. Ja moni muukin maksaa veroja, joka tuntuu olevan ihan käsittämätön ajatus.

Kirjaston tiskillä tuli silloin tällöin jokunen asiakas tilittämään siitä, miten hän ei pidä nyt ollenkaan siitä, että hänen verorahoillaan on hankittu jotain hömppää tai pistetty jotain uusiksi tiloissa. Asiakaspalvelijanahan sitä ei tietenkään auttanut kuin kuunnella ja sanoa pistävänsä palautetta eteenpäin. Oikeasti teki mieli tokaista, että "No jos nyt sitten sovitaan, että se hömppä on maksettu minun ja työkavereideni verorahoillani ja sinun roposesi ovat menneet vaikkapa pariin tiileen ja laastiin tuossa valtavan paljon hyödyllisemmässä kantavassa seinässä. Sopiiko?"

Vaikka ne verot saattavat itse kullakin haukata palkasta sellaisen lohkon, että melkein meinaa itku tulla, niin kokonaiskuvassa ne ovat pennejä eikä niillä yksinään rahoiteta mitään. Eikä niitä rahoja korvamerkitä.

Ihmiset laskevat asioita kaavalla "Jos se ei ole minulle, on se minulta pois", mikä on sairasta. Ja lehdet lykkäävät pökköä pesään toitomalla otsikoita "Tiedätkö mihin sinun verorahasi menevät?". No tiedän. Palveluihin joita käytän. Näin olen päättänyt. Ne rahat lakkaavat olemasta minun siinä vaiheessa kun ne menevät yhteiseen pottiin. Sen jälkeen voin itse päättää, että siinä se ny on, minun veroeuroni, kirjastossa, terveyskeskuksessa, psykologin vastaanotolla, siinä että talvella ainakin useimmiten pystyy liikkumaan kinoksissa kahlaamatta. Minun ei tarvitse väkisin nähdä niitä joka paikassa.

"Ei minun verorahoillani" ei ole järkiargumentti. Väitelkää faktoilla, älkää mutu-ininällä.

Herkästi hajoavaa

http://www.flickr.com/photos/h-k-d/

Kovin on haurasta tavaraa tuo ihmismieli. Tänään lähti käyntiin kolmas viikko diagnoosista. Jälleen kerran masennus. Olisinhan minä sen tiennyt, jos vain olisin kyennyt myöntämään faktat itselleni. Mutta torjuin koko ajatuksen. Toinen diagnoosi on paniikkihäiriö. Olen syönyt bentsodiatsepiinia ennenkin ahdistuskohtauksiin, mutta se ei oikein toiminut silloin. Oireet olivat silloin vähemmän fyysisiä, enemmän epämääräistä tunnetta rinnassa. Nyt se tehoaa onneksi oikein hyvin, kun oireetkin ovat hyvin fyysisiä, levottomuutta, hikoilua, tärinää, hyperventilointia jne. Pystyy nukkumaan tai edes lepäämään paikoillaan.

Ajattelin aikaisemminkin kirjoittaa blogipostauksen tästä, varsinkin kun edellinen aiheeseen liittyvä merkintä jätti asian avoimeksi. En vain ole kokenut olevani oikeassa mielentilassa siihen. Reilu viikko masennuslääkityksen aloittamisesta meni kovien sivuoireiden kourissa. Samanlaisia ei ole tullut aikaisemmin, vaikka Citalopram tuttu lääke onkin. Lääkäri varoittikin, että olen nyt eri ihminen, eri elämäntilanteessa, eri ikäinen. Samat lääkkeet eivät välttämättä edes toimi. Niistä vain on hyvä aloittaa kokeilemaan. Fluoksetiini on vaikuttanut aikaisemmin huonosti, joten se skipattiin kokonaan. Vaikutus saattaa johtua myös siitä, että syön jatkuvasti pramipeksolia ja lueskelin, että dopamiiniagonisteja tutkitaan mahdollisena vaihtoehtona masennuksen hoitoon. Itse syön niitä iltaiseen jalkojen levottomuuteen ja tahattomiin nykimisiin, jotta saan nukuttua. Sain joka tapauksessa pahoinvointia ja ruokahalu lähti ensin kokonaan, sitten aloin ahmimaan. Minua nukutti käytännössä koko ajan ja olin poissaoleva, aivan pihalla kaikesta. Tämä tosin oli minusta vain hyvä asia, koska juuri silloin se oli sitä mitä tarvitsin, täydellinen irroittautuminen kaikesta. Ehkä se osaltaan helpotti jatkoakin, kun näin, että voin vain olla ja vaikka olenkin paikalla, voin jättää osallistumatta kokonaisen viikon, eikä maailma ja koulunkäynti kaadu. Ehkä olen ottanut asioita liian vakavasti. Olen myös saanut unirytmiäni paremmaksi, kun en iltaisin enää piristy.

Vajaan viikon ennen tätä hetkeä olen sitten ollut hyperaktiivinen. Olen siivonnut, pyykännyt, tehnyt ruokaa, leiponut, tehnyt suuria suunnitelmia, miettinyt tulevaisuuttakin. Kunnes tänään kaaduin taas nokalleni maahan. Nyt on vain surullinen olo. Ja tulevaisuus katosi taas näköpiiristä. Mutta surullisuuden lisäksi en koe tällä hetkellä mitään suuria mielentiloja tai tuntemuksia sinne tai tänne, joten tämä tuntui hyvältä hetkeltä kirjoittaa.

Käyn psykologilla kerran viikossa. Se tuntuu hyvältä tahdilta, enkä koe tarvitsevani intensiivisempää terapiaa. En varmaan edes jaksaisi, koska kaikki toiminta syö niin paljon enemmän energiaa kuin normaalisti ja on vaikeaa saada itseään lähtemään kaikkialle, minne pitää mennä. Jää sitten aina kokonainen viikko aikaa miettiä asioita, koska jokainen käynti ja psykologin kysymykset laittavat kuitenkin aina miettimään asioita, joita en ole aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi tai tuntemuksia, joita ei ole ennen tarvinnut yrittää pukea sanoiksi. Huomaan myös projisoivani omia epävarmuuksiani psykologiin. Koen elämässäni olevan asioita, jotka eivät ole "normaaleja" ja oletan psykologin kiinnittävän niihin huomiota heti ja kysyvän niistä. Sitten hän ei kysykään. Mutta siinä vaiheessa olen jo miettinyt asiaa niin kovasti, että siitä on tullut jotain mielenpäällä olevaa, joka on pakko saada purkaa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa se, kun vastaan toistuvasti kysymyksiin koskien perhettä ja läheisiä ystäviä joko "ei ole" tai "miesystävä". Se ei tunnu minusta normaalilta, mutta psykologi ei ole nostanut sitä esiin olettamuksestani huolimatta. Siispä minun on varmaan seuraavalla kerralla pakko nostaa asia esiin itse.

Sitä kautta pääsenkin sitten toivon mukaan purkamaan sellaista rumaa sotkua, kuin kyvyttömyys luottaa muihin ihmisiin. Olen aina ollut huono siinä. Jo lapsena pidin asiat aina itselläni. Kerran uskaltauduin luottamaan yhden salaisuuden kaverille ja seuraavana päivänä sen tiesivät kaikki. Luottamukseni muihin ei todellakaan ole lisääntynyt niistä päivistä. Olen joissain asioissa kyllä äärettömän avoin. Suhtaudun niihin asioihin sillä lailla, että ei se ole niin hirveää, jos kaikki tietää, että olen tänään koulusta pois kivuliaiden, yli laidan vuotavien kuukautisten takia. Tietäkööt. Mutta siinä missä ällöistäkin ruumintoiminnoistani kerron mielelläni kaikille, niin sen pidän edelleen useimmiten itselläni, mitä pääni sisällä liikkuu ja mitä minulle oikeasti kuuluu. En myöskään luota ihmisen oikeasti edes välittävän. Hankalahan siinä on solmia läheisiä ihmissuhteita, kun se vaatii toiselta osapuolelta niin paljon ylimääräistä työtä, vaivannäköä ja huomaavaisuutta. Muutaman ihmisen olen elämäni aikana tavannut, joihin olen huomannut voivani luottaa helpommin, mistä se lie sitten johtuu. Yhden niistä kanssa seurustelen.

Ehkä jossain määrin aloitin tämän blogin yrittäessäni taistella passiivisuutta vastaan. Sitä passiivisuutta, jonka masennus tuo, vaikka en sitä silloin ymmärtänytkään. Ainakin tuo muutaman kuukauden takainen avausteksti tuntuu nyt naurettavalta ja lapsellisen idealistiselta. Ehkä sen takia en ole saanut paljoa kirjoiteltua, koska lähestymistapa, jonka valitsin oli väärä, keinotekoinen. Luullakseni kirjoittaminen tekisi hyvää. Kirjoitin aika paljon aikaisempina masennuskausina. Silloin purin tuntojani pääasiallisesti kaverilukittuun LiveJournaliin. Nyt siellä ei ole enää ketään, enkä ole ollut aktiivinen vuosiin. Ja tämä on paljon avoimempi blogi, vaikka en linkkiä olekaan levitellyt juuri kenellekään. Enkä varsinaisesti halua alkaa pitämään mitään mieliala-teemaista blogia. Ehkä silti voisin antaa itselleni luvan kirjoittaa vähän vapaammin, kuin mitä aikaisemmin määrittelin blogilleni tarkoitukseksi. Spontaanimmin.

Aseksuaalisuus

http://www.asexualityarchive.com

Törmäsin netissä surffaillessani tällaiseen paikkaan: http://demigrace.forumotion.com/

Kyseessä on siis foorumi tietynlaisille aseksuaaleille, eli demiseksuaaleille ja harmaille aseksuaaleille. Aivan täysin huomaamattani tästäkin suuntauksesta on tullut aivan oikea ja vakavasti otettava asia ja sille on ilmaantunut alalajeja. Tämä on minun kannaltani erittäin hyvä, koska identifioidun aseksuaaliksi, mutta sekin spektri on vain niin laaja. Arviolta aseksuaaleja on väestöstä 1%. Se voi tuntua hyvin pieneltä luvulta, mutta ajatteleppa asiaa näin; 1% suomen väkiluvusta on noin 54 000 ihmistä. Koko maailman väestöstä se on noin 700 000 ihmistä. Ei niin mitättömiä lukuja.

Kysymys, johon usein törmää on "Mitä sillä on väliä, vaikka et haluaisikaan harrastaa seksiä?" tai toisin sanoen "Ketä kiinnostaa millä lailla pihtaat?" noin karkeasti ilmaistuna. Mutta ihminen on sosiaalinen eläin. Yleisesti ottaen vaikka yksilöt ilmaisevat individualismiaan erilaisin tavoin, he silti haluavat tuntea itsensä normaaleiksi ihmisolennoiksi. Tämä ei tietysti päde kaikkiin, mutta hyvä ohjenuora se on silti. Tämä ei kaikille cis-sukupuolisille tai seksuaalisille aina ihan aukea, koska heillä ei ole omakohtaista kokemusta siitä, miltä tuntuu kun oma seksuaalisuus on muihin verrattuna ihan erilainen, eikä ole ketään, johon voisi samaistua. Aseksuaalisuus kun ei paljoa vieläkään esiinny populaarikulttuurissa. Itse en löytänyt käsitettä "aseksuaalisuus" kuin vasta joitakin vuosia takaperin. Sitä ennen pidin itseäni frigidinä. Ja itse asiassa AVEN (Asexuality Visibility and Education Network) on perustettu vasta 2001, joten siitä ei minun suurimpaan teini-iän hämmennykseeni olisi edes ehtinyt olla apua.

Emme oikeastaan mahdu perinteiseen Kinseyn asteikkoonkaan. Olemmehan me siellä, mutta vain myöhempänä lisäyksenä nimeltä 'X', kun emme mahdu yhdestä kuuteen -numeroasteikkoon. Mielestäni parempi tapa kuvata seksuaalista suuntaumista olisi vaikkapa kaavakuva, jossa on X on väli seksuaalisuus-aseksuaalisuus ja Y heteroseksuaalisuus-homoseksuaalisuus tai panseksuaalisuus/omniseksuaalisuus. Tosin tämäkin kaava jättäisi kokonaan pois välin romanttisuus-aromanttisuus. Ehkäpä meidän pitäisi tehdä rohkeasti hyppy 3-ulotteiseen maailmaan, jossa kaikki tämä muuttuisi ehkä aavistuksen helpommaksi. On aseksuaaleja, jotka tuntevat heteroromanttista kiinnostusta tai homoromanttista tai ei minkäänlaista kiinnostusta, seksuaalista tai romanttista. On myös panromanttisia aseksuaaleja. Itse taidan mennä tähän kategoriaan jossain määrin, vaikka selkeästi vahvin preferenssini onkin niin heterosti miehet. En silti koe ajatusta naisista, transsukupuolisista tai muunsukupuolisesta romanttisen kiinnostuksen kohteena epätodennäköisenä tai vastenmielisenä. Ihan silläkin, kun en itsekään identifioi itseäni kumpaankaan sukupuoleen kuuluvaksi.

Joka tapauksessa, minulla oli pitkään epäilykseni myös tiukan aseksuaalinen -rajauksen kanssa. En kuitenkaan ole ihan täysin "seksitön" ihminen. Sitten löysin termin 'demiseksuaali', joka tarkoittaa sitä, että kykenee kiinnostumaan seksuaalisesti henkilöistä, joihin luo voimakkaan henkisen yhteyden, eli minun tapauksessani romanttisen rakkaussuhteen. Mutta ajan myötä en ollut myöskään ihan täysin tyytyväinen siihen määritelmään. Kyllä toki se pitää paikkansa, että johonkin henkilöön kohdistuva seksuaalinen haluni vaatii romanttisen suhteen taustalleen. En ole ikinä tuntenut seksuaalista halua pelkästään sen perusteella, että näen jonkun todella hyvännäköisen ihmisen, jota voisi kutsua termillä "pantava", enkä ole ikinä tuntenut seksuaalista halua julkkisihastuksiani kohtaan, vaikka liimasinkin joskus nuoruudessani seinäni täyteen DiCapriota ja niin edelleen. Mutta tunnen myös silloin tällöin yleistä, mihinkään tai keneenkään kohdistumatonta painetta seksuaalista laukeamista kohtaan. Joka sekin tosin katoaa joskus pitkäksikin aikaa, pisimmillään vuosiksi. Ja vaikka romanttinen suhde herättää minussa seksuaalisen ihmisen, omaa se ihminen silti erittäin matalan libidon. (Epä-yhteensopivista libidoista muuten mielestäni ihan hyvä kirjoitus täällä: http://goodmenproject.com/featured-content/on-withholding-sex/ mutta TL;DR on Kommunikaatio) Toistaiseksi siis olen kotiutunut termiin harmaa-A. Sen alle menee kaikki, mille ei ole (ainakaan vielä) keksitty mitään määritelmää, kuten myös ne, joiden identiteetti on liukuva.

Täältä löytyy lista kaikenlaisesta seksuaalisuuteen ja aseksuaalisuuteen liittyvästä terminologiasta englanniksi. Tähän mennessä kaikki aiheeseen liittyvä terminologia, johon olen törmännyt, on suomeksi ihan vain anglismeja, eli hyvin helppo päätellä noista. Ihan kuriositeettina voin mainita, että listan perusteella rakkauteni tyyppi kreikkalaisten mukaan on kaiketi Anteros.

Kuinka usein teille käy näin?

Otetaan nyt henkilö, jolle annamme nimeksi vaikkapa Annika. Sinulla on jonkinlainen käsitys musiikista, josta Annika pitää ja koska Annika on mielestäsi todella kiva kaveri, suosittelet hänelle levyä, josta itse pidät todella paljon ja josta luulet hänenkin pitävän. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa David Bowien Outside, koska kuuntelin sitä juuri ja se tuli siksi ensimmäisenä mieleen. Lähetät ehkä hänelle yhden tai kaksi biisiä kokeiltavaksi. Mutta Annikalla ei juuri nyt ole aikaa kuunnella mitään, työkiireitä, koulussa on rankka kausi menossa tai mitä näitä nyt onkaan. Kuitenkin joku ihan hyvä syy, ettei kerkeä. Jonkun ajan päästä saatat tiedustella, onko hän ehtinyt kuuntelemaan yhtään, mutta ei hän ole ehtinyt vielä. Lupaa kuitenkin kuunnella heti kun kiireet hellittävät.

Sitten kuluu aikaa. Tarpeeksi aikaa, ettet enää muista koko asiaa. Sitten eräs toinen kaverisi, vaikkapa Kalle, alkaa juttelemaan kanssasi musiikista. Keskustelun tuoksinassa hän sitten tulee suositelleeksi sinulle David Bowien Outside -levyä. Annika on kuulemma hänelle itselleen sitä suositellut jokin aika sitten, todella hyvä levy.

...niin. On ihan kiva, että suosituksesi on kuitenkin kelvannut. Nyt vain on niin, ettet ole oikeastaan edes vaivautunut yrittämään suositella Annikalle mitään enään pitkään aikaan, koska et ole ikinä saanut minkäänlaista palautetta siitä, mitä mieltä hän musiikista oli.

Edit: Ja niin, en nyt keksinyt henkilöille mitään valenimiä, koska tästä voisi joku tunnistaa itsensä tjsp. Se vain on kivempaa kuin käyttää henkilö A:ta ja B:tä tai eka kaveri ja toka kaveri. Nih. Näin on käynyt minulle jo niin usein, että kuka muistaa nimiä. Ehkä olisi aika vain ottaa vihjeestä vaarin, että joskus kyse ei ole musiikista, vaan henkilöstä joka sitä suosittelee.

Opiskelu takkuilee

Laitoin juuri sähköpostia koulun opintopsykologille. Koulussa käyminen ei maistu ollenkaan ja on turhan helppoa vain jättää menemättä tunneille. Olen kyllä edelleen varma siitä, että opiskelen oikeaa alaa ja että haluan tehdä tulevaisuudessa juuri tämän alan töitä. Mutta motivaatio opiskeluun on kadoksissa. Lähdin eilen täysin vastuuttomasti viettämään iltaa kaupungille, vaikka tiesin että tänään olisi ollut tärkeää olla koulussa paikalla. Jotenkin sillä vain ei tunnu olevan mitään väliä. Mutta oikeasti sillä on. Ei siitä kärsi vain minä. Siitä kärsivät muutkin, ne jotka joutuvat tekemään koulutöitä kanssani. Päätin siis tarvitsevani apua.

Ongelmastani kirjoittaminen tuntui pelottavalta, mutta vielä pelottavampi olisi se vaihtoehto, että jätän tekemättä asialle mitään. Minulla on takanani vuosia kestänyt masennus, josta olen ollut vapaa nyt noin kolmisen vuotta. Pelkään todella paljon, että se masennus palaa ja menetän suunnan elämältäni. Että onnistun pilaamaan kaiken. Kärsin masennuksen aikaan myös jonkinasteisista ahdistuskohtauksista, joihin olen jossain vaiheessa syönyt rauhoittavia lääkkeitä. Ne kohtaukset ovat ehdottomasti jo palanneet. Olen viettänyt jo monta yötä uudessa opiskelijakämpässäni jossain nurkassa itkien, kykenemättä nukkumaan. Olo on vain niin paha, että tuntuu ettei henkikään kulje kunnolla. Normaalisti itkemisen jälkeen on jostain syystä parempi olo. Nyt se jää puuttumaan. Itku ei lopu, koska ei enää itketä, se loppuu koska kyyneleet loppuvat. Helpotuksen tunne jää puuttumaan.

Jotakin laukesi, kun lähetin sähköpostin ja rupesi itkettämään. En vielä tiedä hyväksytäänkö minua terapiaan, mutta ainakin tässä on jokin alku. Nyt oli itkemisen jälkeen ihan aavistuksen parempi olo.

Kohteliaita työntekijöitä ja työnantajia?

Lähtee nyt vähän hitaasti käyntiin tämän blogin pitäminen. Minulla on kyllä tekstiluonnoksia tallennettuna jo neljästä aiheesta, mutta kaikissa ajatus jämähtää jotenkin ja jään miettimään, että olenko minä nyt oikeasti tehnyt mitään ajatustyötä näiden tekstien eteen vai en. Eli siis toinen tällainen "tuli vaan mieleen" postaus tässä.

Olen tehnyt kesälomani aikana joitakin satunnaisia pikkutöitä, tällä käsin tekemisen alalla. Olen juuri lopettelemassa viimeistä niistä ja nyt on tilanne, jossa odottelen työnantajan hankkivan tarvitsemani materiaalin (koska näin on sovittu, ihan vain selvennykseksi) päästäkseni jatkamaan homman loppuun. En syystä tai toisesta ole saanut vielä mitään tietoa siitä, että materiaali olisi hankittu tai että sitä ei ole hankittu. Hankintapäivä josta puhuttiin on mennyt. Ja siitä päästään mietiskelyni aiheeseen, eli siihen, mikä olisi tässä tapauksessa oikea ja kohtelia tapa toimia?

Minun näkökulmani on, että työnantaja hoitaa oman osuutensa ja ilmoittaa minulle, kun se on valmis ja voin jatkaa omaa osuuttani. Minun ei kuulu käydä kyselemään perään ja häiriköimään yhteydenotoillani, koska se on minun mielestäni töykeää ja osoittaa luottamuksen puutetta. Se olisi melkein yhtä ärsyttävää, kuin auton takapenkiltä viiden minuutin välein kysymystä "Joko ollaan perillä?" huutavat lapset.

Mutta entäpä mikä voisi olla työnantajan näkökulma? Voisiko se olla, että oma-aloitteisuus on työntekijässä positiivinen piirre ja että tämä menisi ehdottomasti sen alle? Että heidän ei edes kuulu joutaa ja muistaa kaikkea? En pitäisi tätä mahdottomana vaihtoehtona. Edellisessä työharjoittelussani ainakin yksi opastajistani odotti, että minä olisin itse kertonut mitä haluan tehdä ja koska en kertonut, niin en päässyt tekemään oikein mitään hänen alaisuudessaan. Vähät siitä, että tämä vaatimus oli epärealistinen, koska en tiennyt mitä kaikkea on mahdollista tehdä. Siinä tilanteessa vikaa oli paljon myös minussa, koska odotin koko harjoitteluni olevan suunnitelmallisesti opastettu ja valvottu, enkä tuollaisen tilanteen tullessa esiin ollut... arvaatte kyllä, oma-aloitteinen ja alkanut kysellä heti työtehtävien perään.

Ja näin helposti syntyi ongelma siitä, että kahdella osapuolella on erilaiset ennakkotiedot ja myös niin erilaiset odotukset siitä, mikä on toivottua käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa. Minä olen hyvin selvä seuraaja, en aloitteentekijä. Toinen osapuoli taas odotti aloitteentekijää, ei seuraajaa. Mikä siis voisi olla totuus tässä tilanteessa, jossa olen juuri nyt?

No, tässä tilanteessa laitoin viestiä kyselläkseni missä vaiheessa ollaan, ihan vain siksi, koska haluan homman äkkiä alta pois. Mutta jos tilanne olisi ollut hieman erilainen, eikä minulla olisi mitään painetta saada hommaa alta pois, niin oma näkemykseni olisi voittanut. Olisin odottanut tietoa työnantajalta vaikka maailman tappiin. Syy tähän on, että minun mielestäni vaatimuksen työntekijän oma-aloitteisuudesta ei tarvitse kattaa asioiden muistamista työnantajan puolesta. Ja jos kyse ei ole unohduksesta, vaan siitä, että työnantaja on katsonut tarpeettomaksi pitää työntekijää ajantasalla, no... Sitäkään minä en hyväksy. Huomaan kyllä heti ristiriidan omissa näkemyksesissäni. Arvostan toimivaa kommunikaatiota, mutta en helposti suostuisi itse uudelleenkäynnistämään kommunikaatiota, jos se ei toimikaan odotetusti. Onneksi en ole koskaan väittänyt olevani täydellinen...