Herkästi hajoavaa

http://www.flickr.com/photos/h-k-d/

Kovin on haurasta tavaraa tuo ihmismieli. Tänään lähti käyntiin kolmas viikko diagnoosista. Jälleen kerran masennus. Olisinhan minä sen tiennyt, jos vain olisin kyennyt myöntämään faktat itselleni. Mutta torjuin koko ajatuksen. Toinen diagnoosi on paniikkihäiriö. Olen syönyt bentsodiatsepiinia ennenkin ahdistuskohtauksiin, mutta se ei oikein toiminut silloin. Oireet olivat silloin vähemmän fyysisiä, enemmän epämääräistä tunnetta rinnassa. Nyt se tehoaa onneksi oikein hyvin, kun oireetkin ovat hyvin fyysisiä, levottomuutta, hikoilua, tärinää, hyperventilointia jne. Pystyy nukkumaan tai edes lepäämään paikoillaan.

Ajattelin aikaisemminkin kirjoittaa blogipostauksen tästä, varsinkin kun edellinen aiheeseen liittyvä merkintä jätti asian avoimeksi. En vain ole kokenut olevani oikeassa mielentilassa siihen. Reilu viikko masennuslääkityksen aloittamisesta meni kovien sivuoireiden kourissa. Samanlaisia ei ole tullut aikaisemmin, vaikka Citalopram tuttu lääke onkin. Lääkäri varoittikin, että olen nyt eri ihminen, eri elämäntilanteessa, eri ikäinen. Samat lääkkeet eivät välttämättä edes toimi. Niistä vain on hyvä aloittaa kokeilemaan. Fluoksetiini on vaikuttanut aikaisemmin huonosti, joten se skipattiin kokonaan. Vaikutus saattaa johtua myös siitä, että syön jatkuvasti pramipeksolia ja lueskelin, että dopamiiniagonisteja tutkitaan mahdollisena vaihtoehtona masennuksen hoitoon. Itse syön niitä iltaiseen jalkojen levottomuuteen ja tahattomiin nykimisiin, jotta saan nukuttua. Sain joka tapauksessa pahoinvointia ja ruokahalu lähti ensin kokonaan, sitten aloin ahmimaan. Minua nukutti käytännössä koko ajan ja olin poissaoleva, aivan pihalla kaikesta. Tämä tosin oli minusta vain hyvä asia, koska juuri silloin se oli sitä mitä tarvitsin, täydellinen irroittautuminen kaikesta. Ehkä se osaltaan helpotti jatkoakin, kun näin, että voin vain olla ja vaikka olenkin paikalla, voin jättää osallistumatta kokonaisen viikon, eikä maailma ja koulunkäynti kaadu. Ehkä olen ottanut asioita liian vakavasti. Olen myös saanut unirytmiäni paremmaksi, kun en iltaisin enää piristy.

Vajaan viikon ennen tätä hetkeä olen sitten ollut hyperaktiivinen. Olen siivonnut, pyykännyt, tehnyt ruokaa, leiponut, tehnyt suuria suunnitelmia, miettinyt tulevaisuuttakin. Kunnes tänään kaaduin taas nokalleni maahan. Nyt on vain surullinen olo. Ja tulevaisuus katosi taas näköpiiristä. Mutta surullisuuden lisäksi en koe tällä hetkellä mitään suuria mielentiloja tai tuntemuksia sinne tai tänne, joten tämä tuntui hyvältä hetkeltä kirjoittaa.

Käyn psykologilla kerran viikossa. Se tuntuu hyvältä tahdilta, enkä koe tarvitsevani intensiivisempää terapiaa. En varmaan edes jaksaisi, koska kaikki toiminta syö niin paljon enemmän energiaa kuin normaalisti ja on vaikeaa saada itseään lähtemään kaikkialle, minne pitää mennä. Jää sitten aina kokonainen viikko aikaa miettiä asioita, koska jokainen käynti ja psykologin kysymykset laittavat kuitenkin aina miettimään asioita, joita en ole aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi tai tuntemuksia, joita ei ole ennen tarvinnut yrittää pukea sanoiksi. Huomaan myös projisoivani omia epävarmuuksiani psykologiin. Koen elämässäni olevan asioita, jotka eivät ole "normaaleja" ja oletan psykologin kiinnittävän niihin huomiota heti ja kysyvän niistä. Sitten hän ei kysykään. Mutta siinä vaiheessa olen jo miettinyt asiaa niin kovasti, että siitä on tullut jotain mielenpäällä olevaa, joka on pakko saada purkaa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa se, kun vastaan toistuvasti kysymyksiin koskien perhettä ja läheisiä ystäviä joko "ei ole" tai "miesystävä". Se ei tunnu minusta normaalilta, mutta psykologi ei ole nostanut sitä esiin olettamuksestani huolimatta. Siispä minun on varmaan seuraavalla kerralla pakko nostaa asia esiin itse.

Sitä kautta pääsenkin sitten toivon mukaan purkamaan sellaista rumaa sotkua, kuin kyvyttömyys luottaa muihin ihmisiin. Olen aina ollut huono siinä. Jo lapsena pidin asiat aina itselläni. Kerran uskaltauduin luottamaan yhden salaisuuden kaverille ja seuraavana päivänä sen tiesivät kaikki. Luottamukseni muihin ei todellakaan ole lisääntynyt niistä päivistä. Olen joissain asioissa kyllä äärettömän avoin. Suhtaudun niihin asioihin sillä lailla, että ei se ole niin hirveää, jos kaikki tietää, että olen tänään koulusta pois kivuliaiden, yli laidan vuotavien kuukautisten takia. Tietäkööt. Mutta siinä missä ällöistäkin ruumintoiminnoistani kerron mielelläni kaikille, niin sen pidän edelleen useimmiten itselläni, mitä pääni sisällä liikkuu ja mitä minulle oikeasti kuuluu. En myöskään luota ihmisen oikeasti edes välittävän. Hankalahan siinä on solmia läheisiä ihmissuhteita, kun se vaatii toiselta osapuolelta niin paljon ylimääräistä työtä, vaivannäköä ja huomaavaisuutta. Muutaman ihmisen olen elämäni aikana tavannut, joihin olen huomannut voivani luottaa helpommin, mistä se lie sitten johtuu. Yhden niistä kanssa seurustelen.

Ehkä jossain määrin aloitin tämän blogin yrittäessäni taistella passiivisuutta vastaan. Sitä passiivisuutta, jonka masennus tuo, vaikka en sitä silloin ymmärtänytkään. Ainakin tuo muutaman kuukauden takainen avausteksti tuntuu nyt naurettavalta ja lapsellisen idealistiselta. Ehkä sen takia en ole saanut paljoa kirjoiteltua, koska lähestymistapa, jonka valitsin oli väärä, keinotekoinen. Luullakseni kirjoittaminen tekisi hyvää. Kirjoitin aika paljon aikaisempina masennuskausina. Silloin purin tuntojani pääasiallisesti kaverilukittuun LiveJournaliin. Nyt siellä ei ole enää ketään, enkä ole ollut aktiivinen vuosiin. Ja tämä on paljon avoimempi blogi, vaikka en linkkiä olekaan levitellyt juuri kenellekään. Enkä varsinaisesti halua alkaa pitämään mitään mieliala-teemaista blogia. Ehkä silti voisin antaa itselleni luvan kirjoittaa vähän vapaammin, kuin mitä aikaisemmin määrittelin blogilleni tarkoitukseksi. Spontaanimmin.